Anne Ollila: Muutoksen kauhistus ja hoidettu poro

Maailma muuttuu ja poronhoidon on muututtava maailman mukana. Vaihtoehtoja ei ole. Erilaisia mahdollisuuksia on lähinnä siinä, kuinka muutosta luotsataan eteenpäin monenlaisissa ristipaineissa. Erilaisia näkökulmia on myös siinä, miten muutokseen suhtaudutaan.

Toisin kuin muille elinkeinoille, kulttuureille ja asioille ylipäätään, poronhoidolle muutosta ei helposti sallita. Ehkäpä poronhoidon muutoksen kauhistelu kertoo jotain hyvin olennaista ihmiselle aikuisiässä syntyvästä kaipuusta menneeseen: meillä pohjoisen ihmisillä, kuten ihmisillä ylipäätään, on tarve erottautua massasta, säilyttää muuttumattomia perinteitä ja vaalia sitä erityisyyttä, joka juuri meidän pohjoisuuttamme ja pohjoista identiteettiämme määrittää.

Poro on tässä erottautumisessa tärkeä myös muille pohjoisen ihmisille kuin poronhoitajille itselleen. Poro on keskeinen pohjoisuuden symboli. Ehkä se kaikkein keskeisin. Ehkä siksi poronhoidon eläminen maailman muutoksen mukana on monelle uhka ja kauhistus.

Toisaalta poronhoidolta vaaditaan muutosta sellaisissa asioissa, joissa emme ole valmiita muuttumaan. Esimerkkinä mainittakoon, että kouluikäisten lasten perheissä poroerotus menee tärkeysjärjestyksessä usein koulutyön edelle, vaikka opettaja toisin vaatisi. Jatkuvuuden kannalta tämä on välttämätöntä.

Etenkin pohjoisen paikallislehdissä kauhistellaan ja paheksutaan säännöllisesti poronhoidon muutosilmiöitä, viimevuosina erityisesti talviaikaista porojen ruokintaa. Ongelmaa on asian ympärille aktiivisesti rakentanut poronhoitovastaiseen mielipidekirjoitteluun keskittyvä tutkija, jota säestää jokunen tekstaripalsta-aktiivina elämäänsä sisältöä hakeva kansalainen. Nämä tutkijan mielipidekirjoittelut on pyritty tieten tahtoen verhoamaan asiantuntijuudella ja näin hämärtämään niiden agenda porovastaisena propagandana. Ei siis ihme, että niistä vedettyihin johtopäätöksiin on jäänyt suuria loogisia aukkoja.

Tarkastellaanpa siis hieman, mistä poronhoidon muutoksessa ja porojen ruokinnassa oikeastaan on kyse.

Viimeisen sadan vuoden saatossa…

Poronhoidon historia on pitkä ja monipuolinen, mutta suurimmat ja nopeimmat muutokset ajoittuvat viimeisen sadan vuoden ajalle, yhteiskunnallisen teollistumisen ja teknistymisen kaudelle. Vielä oma isoisäni, kuten muutkin tuon ajan pohjoisen poroihmiset, syntyi vuonna 1918 kodassa tunturin juurella ja eli lapsuutensa poropaimentolaisen elämää. Sittemmin kaikki poronhoitajat ovat asettuneet aloilleen ja talollistuneet. Nykyisin kukaan tuskin kyseenalaistaa poronhoitajien oikeutta asua taloissa aloillaan, vaikka se toki vaikuttaa moneen poronhoidon käytäntöön liittyvään seikkaan.

Paimentolaisten talollistumisen jälkeen suurin muutos poronhoidon lähihistoriassa on 60−70-luvuilla tapahtunut moottorikelkan tulo suksien tilalle ja sen myötä tapahtunut poronhoitotöiden tekeminen pääosin kotoa käsin porojen luona kulkien. Tätä ennen poroperheiden miesväki kulki pitkiä aikoja porojen mukana, naisväen hoitaessa taloa ja siihen liittyvää elämää. Nykyisin sukupuoliroolit ja erityisesti naisen rooli maailmassa on muuttunut. Poroperheiden naiset, kuten muutkin suomalaiset naiset, käyvät yleisesti palkkatöissä kodin ulkopuolella. Jopa tämä tuntuu olevan monelle poronhoidon ulkopuoliselle arvostelijalle suuri kauhistus. Onko muuta toimialaa tai työtä kuin poromiehen työ, jota nykymaailmassa koskisi oletusarvoinen koko perheen elatusvelvoite?

Toki vielä enemmän kauhistuttaa, jos poronhoitajalla itsellään on muitakin töitä, eikä kaikki tulo tule porosta. Kauhistelussa unohtuu tyystin se tosiseikka, että kautta historian poronhoitajien elämä on suurelta osin ollut elannon kokoamista erillisistä, toisiaan tukevista paloista. Sen suhteen mikään ei edes ole muuttunut, paitsi asian kauhistelu. Useimmille poronhoitajille poro on toimeentulon ja kotiseudulla elämisen mahdollistava selkäranka, jota tuetaan tarpeen, tilanteen ja mahdollisuuksien mukaan muulla työllä ja toimeliaisuudella. Näin on ollut aina. Yritteliäisyys ja toimeliaisuus nähdään yhteiskunnassamme yleisesti hyveinä, paitsi jos kyseessä on poronhoitaja. Ilmiö on sinällään sangen kiinnostava.

90-luvun jälkeiselle ajanjaksolle osuvat EU-jäsenyyden mukanaan tuomat muutokset petopolitiikassa sekä direktiivien ja asetusten tuomat muutokset. Kun 90-luvulla vielä teurastettiin porot pääosin erotuspaikoilla, oli ne EU-asetusten myötä siirryttävä teurastamaan hyväksyttyihin ja valvottuihin teurastamoihin. Kuten asioilla tapaa usein olla, myös tässä on ollut hyvät ja huonot puolensa. Lihahygienia on parantunut, eläinten hyvinvointikysymykset tulleet akuutimmin esiin ja erotukset tapahtumana muuttanet luonnettaan. Vielä 90-luvun alussa syyserotuksissa oli paikalla lähikylien väki hakemassa verta, elimiä ja lihaa. EU-asetuksilla tämä poroerotusten kylätapahtumaluonne hukattiin. Samalla yhteys poronhoidon ja muun paikallisyhteisön välillä oheni. Tosin myös kylät ovat maaltamuuton seurauksena tyhjentyneet, eikä niistä moniakaan enää edes olisi ilman poroväkeä. Meille on langennut kylien valaisijan rooli, sillä poro sitoo poroperheen paikkaan. Porotaloutta ei voi siirtää halvan työvoiman maihin, eikä poronhoitajana pysty toimimaan tuontityöläinen.

Miksi poroja ruokitaan?

Viime vuosina keskeisin poronhoidon muutoskauhistelu on kohdistunut porojen ruokintaan, mikä on alkanut kuulostaa suorastaan syntiseltä puuhalta. Kuriositeettina mainittakoon, että riistaakin ruokitaan ja aivan samoista syistä: jotta se pysyisi mahdollisimman lisääntymiskykyisenä, hyväkuntoisena ja paikallaan. Riistan ruokinta ei kuitenkaan kiinnosta ketään, toisin kuin poron ruokinta. Julkisen keskustelun yksiääninen johtopäätös kuulostaa olevan se, että poroja on liikaa koska niitä pitää ruokkia. Edelleen voisi kysyä, onko riistaakin liikaa?

Poro on märehtijä, joka tarvitsee erilaisia ravintokasveja vuodenkiertonsa eri vaiheissa. Poronhoito perustuu luonnonlaitumiin ja poron vapaaseen laiduntamiseen: poro etsii ja löytää ravintonsa itse luonnosta, hyödyntäen noin 350 eri ravintokasvia. Merkittävä osa näistä kasveista, eritoten jäkälistä, kasvaa metsissä. Porojen kesälaitumia ovat suot, niityt ja rehevät puronvarret. Syksyllä porot kerääntyvät kangasmaille hyödyntämään sieniä. Luonnonolosuhteet ja kasvillisuus ovat erilaiset eri osissa poronhoitoaluetta, mutta kaikkialla poro on sopeutunut hyödyntämään juuri kyseisen alueen tarjoamaa ravintovarantoa.

Metsäpaliskunnissa metsien merkitys talvilaitumena on erittäin suuri. Porot valikoivat talvella ravinnokseen ensisijaisesti jäkäliä ja varpuja. Jäkälien merkitys porolle helposti hyödynnettävänä, paljon hiilihydraatteja sisältävänä ravintona kasvaa talven edetessä. Kevättalvella poro säästää ravinnonkaivuuseen kuluvaa energiaa ja siirtyy hyödyntämään luppoja eli puissa kasvavia jäkäliä. Poro hyödyntää puiden rungoilla ja oksilla kasvavien luppojen lisäksi myös lupposadantaa, eli lumen ja tuulen hangelle kylvämää luppoa.

RKTL:n ja Metlan useiden tutkimusten mukaan niin jäkälien kuin luponkin määrä on vanhoissa metsissä suurempi kuin nuorissa kasvatusmetsissä. Tutkijoiden mukaan vanhojen metsien määrä on vähentynyt dramaattisesti poronhoitoalueella viimeisten vuosikymmenten aikana. Tutkimusten mukaan jäkälien määrä on vähentynyt merkittävästi koko maassa, myös poronhoitoalueen eteläpuolella. Johtopäätös tästä tuloksesta näyttää olevan, että jäkälien ja lupon väheneminen johtuu ilmastonmuutoksesta ja ilmansaasteista, paitsi poronhoitoalueella porosta.

Onko niin, että metsänhakkuiden ympäristövaikutuksista ei saa Suomessa puhua ääneen? Onhan toki suunnaton helpotus, jos ilmansaasteet ja ilmastonmuutoksen vaikutukset todellakin pysähtyvät poronhoitoalueen etelärajalle!

On totta, että ruokimme poroja talvisin koko poronhoitoalueella. Tämä ei tarkoita, että jokainen poronomistaja jokaisessa paliskunnassa ruokkii kaikkia eläimiään läpi kaikkien talvien. Sen sijaan jokaisessa paliskunnassa on ainakin joku poronomistaja, joka ruokkii ainakin osaa omista poroistaan ainakin osan vuodesta.

Samoin ainakin lähes jokaisessa paliskunnassa koko poronhoitoalueella on myös poroja, jotka pidetään kokonaan ruokkimatta luonnonlaitumilla läpi talven. Ruokittavien ja ruokkimattomien porojen osuus vaihtelee paliskuntien laiduntilanteiden sekä talven luonnonolosuhteiden mukaan erittäin paljon. Osin lisäruokinta hoidetaan tarhoissa, osin luonnonlaitumilla, osin näiden erilaisilla yhdistelmillä. Yleislinjana porot kuitenkin pyritään pitämään mahdollisimman hyväkuntoisina luonnonoloista riippumatta.

Porot pärjäävät hyväkuntoisina ilman talvista lisäruokintaa lähinnä erilaisilla suojelualueilla, kuten riittävän laajoilla yhtenäisten vanhojen metsien alueilla, joilla jäkälä ja luppo parhaiten kasvavat. Talousmetsäalueilla ainakin jonkinasteinen ruokinta on yleensä välttämätöntä porojen pitämiseksi hyvässä kunnossa talven yli. Kyse ei siis ole liiallisen poromäärän pitämisestä keinotekoisesti hengissä, vaan porojen pitämisessä mahdollisimman tuotantokykyisinä ja hyvinvoivina muuhun talouskäyttöön valjastetuilla mailla.

Poronhoito on riippuvainen luonnosta ja perustuu uusiutuvien luonnonvarojen kestävään hyödyntämiseen. Poronhoito kilpailee tärkeimmästä resurssistaan, laajoista luonnonlaitumista, muun maankäytön kanssa. Laajavaikutteisin maankäyttäjä on metsätalous. Metsähallituksen metsätalouden metsämaista 71 % sijaitsee poronhoitoalueella. Myös muu teollinen maankäyttö on lisääntynyt nopeaan tahtiin ja yhteensovittaminen poronhoidon kanssa on tiivistä työtä. Välillä siinä onnistutaan hyvin, välillä ei. Paljon on kiinni siitä, millainen hanke on kyseessä ja millaisen laidunalueen se tuhoaa.

Paras porolaidun on riittävän laaja ja yhtenäinen alue, joka on monimuotoinen. Poro löytää siltä erilaisia ravintokasveja ja kaivuolosuhteita eri keleissä. Hyvällä laidunalueella poro saa riittävästi ravintoa ja siellä on laidunrauha ilman massiivista ihmistoimintaa, kuten mittavia maankäyttöhankkeita ja metsäteollisuutta. Tällaiset alueet alkavat olla nykypäivänä todella harvinaisia.

Ennen luonnonoloilta heikkoina vuosina suuri osa poroista kuoli meilläkin nälkään. Nykyisin näin ei anneta tapahtua. Ruokinnassa on kyse siis paitsi laiduntilanteiden myös arvojen muutoksesta. Eläimistä halutaan huolehtia hyvin. Jokainen poro on omistajalleen arvokas ja tärkeä. Siksi ruokimme omamme, kun tilanne sitä vaatii.

Joskus kuulee myös väitteitä siitä, miten ruokinta vaikuttaa poronlihan makuun. Fakta on kuitenkin, että yli 80 % kaikesta markkinoille päätyvästä poronlihasta on vasoja, jotka eivät eläessään näe vilaustakaan mistään lisäruuasta. Vasa syntyy toukokuussa ja teurastetaan loka-marraskuussa. Tuona aikana poroja ei ruokita missään. Ei myöskään niitä aikuisia poroja, joita menee syyskaudella teuraaksi. Ruokinta ei siis maistu teuraseläinten lihassa. Talviruokinnasta riippumatta poro on laadukas luonnontuote ja villiruokaa mitä eettisimmässä ja maukkaimmassa muodossa!